Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä. Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.
Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset. Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi". Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä. Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. ETTÄ RAKASTETAAN JA OLLAAN KILTTEJÄ TOISILLE! Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."
Semmosiahan me koirat ollaan. Rakastetaan ja lohdutetaan ja ilostutetaan. Ainakin mun elämäntehtävä on sulostuttaa kaikkien mun ihmisten elämää ja oon äitin mielestä siinä ihan pirun hyväkin vielä! Äitiäkin tää tarina ihan itketti, mutta äiti nyt onkin sellanen liikkis! Näkisitte, kun se katsoo Eläintenpelastustiimiä.
Tän tarinan myötä toivotan sitten kaikille lukijoille ihan mahtiviikonloppua! Toivotaan, että säät suosii, koska siinä tapauksessa äiti vähän lupaili, että pääsen sunnuntaina retkelle... Hmmm, äiti mihin?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Onni kiittää kommentistasi!