Terve Onni

Tänään oli sitten se lääkärireissu. Äiti on helpottunut, koska mitään vakavaa ei löytynyt. Tosin se hieman myös pahastui, kun vähän vähäteltiin, että onko mulla sittenkään mikään. Mutta ei äiti ole kuvitellut, kyllä oon sillä tavalla kakonut. Sain nyt sitten lääkityksen nenäpunkkiin, joka lääkärin mukaan on todennäköisin syy mun kohtauksille. Kuumetta ei ole ja hengitysäänet kuulosti hyviltä. Olin myös reipas ja hurmaava, sillä sekä lääkäri että hoitaja oli sulaa vahaa mun edessä! Mun kynnet myös leikattiin, mikä äitiä hieman harmitti, kun äiti on sitä itse yrittänyt kovasti mun kanssa harjoitella. Se ei vain uskalla ikinä ottaa paljoa kerralla ja nyt sille jäi olo, että se hoitaa mua huonosti. Sanokaa sille, että se on tyhmä!

No, sitten äitin oli turhaan käsketty pitää mua nälässä! Pentuja ei kuulemma paastoteta (niin tiesin sen kyllä varsin hyvin!), mitä äiti itekin vähän epäili. Mutta sille sanottiin eilen puhelimessa, että on oltava syömättä, mutta hoitajatäti ei huomannut kysyä mun ikää. Olinkin koko aamun ihan kärttyinen äitille ja iskälle, kun en saanut ruokaa, vaikka tiesin, että on ruoka-aika! Istua tönötin keittiön lattialla ruokakaapin edessä. Äiti sai kyllä osansa nälän näkemisestä, sillä se poti niin huonoa omaatuntoa, kun ei voinut antaa mulle ruokaa, että se ei syöny itekään aamupalaa, he he.

Ollaan äitin kanssa opeteltu päänkääntelyääntä!

Iskä ja äiti oli sitten omien sanojensa mukaan kaksi tuntia koulussa, mutta jälleen kerran koiramainen ajantaju on vähän realistisempi eli olin yksin ainakin kuukauden. Sen jälkeen suunnattiin ihan uusille huudeille ja vähän mua siellä eläinlääkärissä pelotti. Siellä oli jotain nelijalkasia, joilla oli PITKÄ KUONO! KUONO! Siis mitä ne on! Äiti väitti, että ne on koiria niinkun minäkin, mutta höpölöpö sanon minä. Oon lyhyen elämäni aikana nähnyt nyt ainakin kymmenen KOIRAA eikä niistä vielä kenelläkään ole ollut PITKÄÄ KUONOA. Mitä lienee mutaatiota... Kyllä mun sietääkin vähän pitää varani!

Lääkärissä olin reipas aina silloin, kun sain namia. En malttanut olla paikallani, kun mua tutkittiin tai kynsiä leikattiin. Kaikki kuitenkin meni hyvin, koska sain paljon palkkionaksuja eikä mua sitten onneksi tarvinnutkaan rauhoittaa. Punnittuakin tuli ihan tarkka paino ja painan nyt 2,7 kiloa eli aika vähän mun omasta mielestäni. Äiti, lisää ruokaaaa-aaa-aaaaaaa!

Ja kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, ollaan muutenkin tänään äitin kanssa ahkeroitu. Ollaan yhdessä luettu vähän sosiaalisesta pääomasta ja yhteisöhoidosta. Musta tulee kyllä sellainen sosiaalialan asiantuntija tässä vähitellen, että taidan viedä vallan äitin tulevaisuuden työt. Suuntautumisvaihtoehtoja pohtiessa! Äitin mielestä olin tossa välillä tiellä, kun se yritti tehdä merkintöjä, mutta tiesin paremmin, mikä on olennaista (siis minä tietty).

Kyllä on tän Ontulan päivään taas mahtunut monenmoista maisemaa ja leikkiä ja ääntä ja kiusaa, että kyllä alkaakin vähitellen yöuni maittaan. Sohvalla tietysti: